Saamen kielistrategia-blogi: Tarina hanketyöntekijän takana

21.12.2020

Tiõrv! Tiervâ! Dearvva!

Kun aloitin työni Inarin kunnassa määräaikaisena saamen kielistrategia- hanketyöntekijänä syyskuun lopussa 2020, kävi jo alkuaikoina mielessäni ajatus muun työn ohessa blogin kirjoittamisesta. En kuitenkaan osannut tuolloin päättää, onko blogin kirjoittaminen tarpeellista. Nyt aloin asiaa ajatella uudelleen ja päädyin siihen, että alan sittenkin vain kirjoittaa. Toivottavasti siitä, mitä kirjoitan, on edes yhdelle saamenkieliselle henkilölle vertaistukea, tai edes yksi ei-saamenkielinen henkilö kokisi kirjoitukseni valaisevana ja ymmärtäisi entistä paremmin, mitä esimerkiksi saamenkielinen kollega tai naapuri voi kokea. Kirjoitan tätä blogia ainakin pääsääntöisesti suomeksi, jotta mahdollisimman moni ymmärtäisi kirjoittamani - ja toisaalta myös ajan säästämiseksi. 

Kaikkien saamelaisten tai saamenkielisten henkilöiden suulla en tietenkään puhu, ainoastaan omallani. Minulla ei ole blogini taustalla hienoa suunnitelmaa tai agendaa asioista, jotka aion täällä tuoda esiin. Toimin oman sisäisen intuitioni mukaan, ja kirjoitan asioita, jotka omassa työssäni ovat mietityttäneet. Olen aina ollut luonteeltani vähän sellainen filosofinen ajattelija, joten ajatuksia kyllä riittää. 

Kerron näin ensimmäisessä kirjoituksessani vähän omasta taustastani. Olen isäni puolelta kolttasaamelainen, äitini puolelta karjalainen. Vanhempieni ansiosta olen aina tuntenut juureni todella hyvin, ja jo ollessani lapsi äitini teki minulle molempien sukujeni puvut – kolttasaamelaisen ja karjalaisen. Koska olen syntynyt ja kasvanut Ivalossa, olen aina ollut huomattavasti enemmän kosketuksissa juuri kolttasaamelaisiin juuriini. Valitettavasti olen syntynyt aikana, jolloin harvempi vanhempi ehkä uskalsi puhua lapsilleen saamea – ei siihen suuremmin silloin ainakaan kannustettu. Minun isänikään ei alkanut puhua minulle omaa äidinkieltänsä, vaan kotikielenä meillä oli suomi. Kuulin kyllä usein isän puhuvan koltansaamea toisten kanssa, ja opin joitain sanoja häneltä jo pienenä – ja ennen kaikkea opin laulamaan koltansaameksi. Jonkunlainen, hieman passiivinen kielitaito minulla on siis ollut jo tuolloin. Ja tunneside kieleen syntyikin jo hyvin pienenä.

Aikuisena heräsin jossain vaiheessa huomaamaan, että osaan kielellä, jonka kuuluisi olla äidinkieleni, vain muutaman yksinkertaisen lauseen, kuten ”Muu nõmm lij Anna” (Minun nimi on Anna) ja “Peiʹvv päštt” (Aurinko paistaa), laskea kymmeneen, yksittäisiä eläinten nimiä ja sen sellaista. Paperilta osasin joten kuten koltansaamea lausua ja teinkin jo murrosiässä koltansaamenkielisiä ortodoksisia hartausohjelmia, mutta en tiennyt juurikaan, mitä luin ja lauloin. Viimeistään siinä vaiheessa, kun ystäväni, joka oli koltansaamen kielen juuri oppinut Saamelaisalueen koulutuskeskuksen vuoden kestävällä koltansaamen kielen ja kulttuurin linjalla keskusteli koltansaameksi isäni kanssa, enkä minä voinut osallistua keskusteluun, tiesin, että tämä on väärin – minunkin täytyy oppia sukuni kieli.

Parin vuoden päästä tuosta hetkestä kävin itse saman koulutuksen. Koulu alkoi 6,5 vuotta sitten, eli niin pitkään olen jo kieltä osannut. Silti edelleen tuntuu, että en osaa. Ja se tunne on todella tiukassa. Käytän koltansaamea valtaosan ajasta isäni kanssa jutellessa ja puhun 1-vuotiaalle pojalleni melkeinpä pelkästään koltansaamea. Teen musiikkia ja laulan sekä leuddaan koltansaameksi. Olen tehnyt töitä koltansaameksi, ja tiettyjen ihmisten kanssa luontevin yhteinen kieli on koltansaame. Vähän olen jopa opettanutkin koltansaamea, tosin vain hyvin satunnaisesti sijaisena. Silti koen päivittäin epävarmuutta ja jopa epätoivoa oman kielitaitoni kanssa.

Jatkuvasti en asiaa tietoisesti ajattele, mutta koen toisinaan surua siitä, että minä olen ikään kuin perheessäni sukupolvien ketjussa se lenkki, joka katkaisee muuten niin täydellisen ketjun koltansaamea jo aivan pienenä kotona oppineita henkilöitä. Isäni ja poikani ovat oppineet koltansaamea kotona, jo ihan pienenä. Toisaalta olen yhtälailla valtavan onnellinen ja jossain määrin ylpeäkin siitä, että olen pystynyt kielen lahjan antamaan pojalleni, vaikka en 100% täydellistä koltansaamea puhukaan – en esimerkiksi tiedä kaikkia sanoja koltansaameksi, tai joskus tiedän, mutta en muista niitä tarpeeksi nopeasti silloin kun niitä tarvitsisin. Yritän kuitenkin olla itselleni armollinen ja keskittyä hyvään. Olen tehnyt paljon töitä ja taistellut sen eteen, että lapseni saisi oppia saamea aivan pienestä saakka. Onhan se iso juttu!

Elämäni on rikastunut valtavasti, kun sain sukuni kielen ja kulttuurin eläväksi osaksi jokapäiväistä elämääni. Kuin olisin löytänyt palapelin puuttuvan palasen. Elämässä on enemmän sisältöä, niin hyvässä kuin pahassakin. Tarkoitan tällä sitä, että vaikka koen elämän olevan nyt rikkaampaa ja värien muuttuneen kirkkaammiksi, niin toisaalta kaikki on myös vähän vaikeampaa. Vaikka oli se sitä varmasti jo ennen kuin palasin juurilleni ja opin kielen, sillä taakkasiirtymät kyllä vaikuttavat yli sukupolvien meihin, tiedostimme niitä tai emme.

Tämän syvällisemmin en mene vielä mihinkään aiheeseen tässä kirjoituksessa. Tulevissa kirjoituksissa aion keskittyä enemmän aina tiettyyn aiheeseen.

Otan mielelläni vastaan kommentteja ja ajatuksia kirjoittamiini asioihin liittyen, samoin kuin yleisestikin koko saamen kielistrategiaan liittyen. Minulle voi myös lähettää sähköpostia (anna.lumikivi@inari.fi) tai soittaa tai lähettää vaikka WhatsApp-viestin (0403588241).

Šiõǥǥ rosttov vuârddmõõžž! Hyvää joulun odotusta!

Anna Lumikivi, Saamen kielistrategia- hanketyöntekijä